Tuulisella pellolla mies.

Kerran hän lausui minulle

rakkausrunon kuin olisi juonut raakaa vodkaa.

 

Silloin puna täytti maailmani

ja yksinäisyys pääsi sisään.

Se oli kukkojen tanssia pimeyden yllä.

Nainen,

rinnat ja lantio kiveä

odottaa

miestä, joka saisi veren kulkemaan

ihon tuntemaan sormenpäät

 

Yöllä hän seisoi parvekkeella

tupakinpää loisti satelliittina taivaalla

Ei saapunut Romeo

Ei ollut Juliaa

                                                      Aamulla yksinäiset ihmiset bussipysäkillä

vaihtavat toistensa katseita.

Kun on nälkä toisen ihmisen läheisyyttä

istuisi bussissakin koko päivän

NIIN KAUKANA SINÄ

 

Surumielinen olemukseni kohoaa

pöydän takaa

kuin yksinäinen puu aukealla pellolla

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1.

Olen eksynyt tähän pimeyteen. Ja lumeen. Luulin olevani tutuilla kulmilla, mutta kaikki näyttää erilaiselta. Eristyneeltä. Ei ristinsielua missään. Ei ääniä, joiden mukaan voisi suunnistaa. Seison lumisen polun risteyksessä. Pakkanen kirveltää varpaita ja poskipäitä. Pakko jatkaa matkaa tai kuolen tähän kylmyyteen. Tulevaisuuden arkeologit löytävät muumioituneen ruumiini. Tekevät kokeita ja spekuloivat miten olen tänne joutunut. Mietin sitä itsekin. Missä olen? Elänkö edes? Olenko jotenkin löytänyt maailmojen välisen portin ja siirtynyt vahingossa toiseen ulottuvuuteen? Olenko aikamatkustanut maailman loppuun? Huhuu! Onko täällä ketään? Kaivan taskunpohjalta kolikon ja heitän kruunaa ja klaavaa: kruuna – vasen, klaava – oikea. Kruuna, lähden siis vasemmalle.

Käännyn katsomaan lumista polkua, oikeammin se on syvä uurteinen ura, kuin kaivurilla kaivettu, joka johtaa korkealle vuorelle. Ura puristuu valtavien lumimassojen väliin. Siellä lumi on hohtavan sinistä. Huokaisen. Tulee rankka matka. Ei auta, johonkinhan sitä on lähdettävä. Kävelen marssi tahtia eteenpäin. Yks, kaks, yks, kaks. Ei kuulu kuin lumen narina kenkieni alla. Keskityn askeleihini, siihen miten jalka kohtaa lumen pinnan. Jokainen uurre, epätasaisuus tunkeutuu kenkieni läpi. Hetken taivallettuani vaivun syvään meditatiiviseen tilaan. Ei ole muuta kuin minä, tyhjyys ympärilläni ja askelteni ääni. Narks, narks. Ja alan pikku hiljaa muistaa.

Edellisenä iltana olin ollut kavereiden kanssa tutussa kulmakuppilassa. Siellä oli tietovisa, johon mekin innoissamme osallistuimme. Palkinnothan olivat huimaavat! Pitsaa ja bisseä, siis yhtä juhlaa meille työttömille! Baariin saapuessani, totesin että kaikki tutut hörhöt olivat jo paikalla. Istuneet samassa vakkaripöydässä eilis aamusta asti. Moi, moi! Heilautan kättä ja etsin ystäviä katseellani. Löydän heidät nurkkapöydästä ja suuntaan askeleeni sinne.

Ehdin juoda muutaman oluen ennen kuin visa alkaa. Toivon samalla etteivät Piina ja Matson ala jälleen tappelemaan. Ei ole mukava kuunnella samoja ja taas samoja riitoja koko iltaa. Siinä aina käy niin. Jompikumpi aloittaa matsin ja Matson lähtee suivaantuneena kotiin. Mä jään Piinan kanssa ryyppäämään ja kuuntelen pää kipeänä hänen valituksiaan. Mitä siinä muutakaan voi kun juoda kunnon kännit? Jossain vaiheessa Mortti sammuu pöytään. Mä yritän herätellä, enkä tietenkään saa jätkää tajuihinsa kuin hetkeksi. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja häivyn omatunto kolkuttaen seuraavaan baariin.

Tietokilpailu alkaa. Yleensä vain istuskelen mukana, koska en tiedä mistään mitään. Välillä heitän kommentin sinne ja tänne, etten näyttäisi aivan idiootilta. Joskus jopa osun oikeaan. Musta tuollainen nippeli tieto on aivan turhaa. Ketä kiinnostaa missä leffassa pääosan esittäjällä ja elokuvan nimellä on yhtä monta kirjainta? Ei mua ainakaan. Kokonaisuus on tärkeämpää. Syyt ja seuraukset. Tosiaankin, tieto ja viisaus eivät aina kulje käsikkäin.

Olen selvinnyt vuoren huipulle. Kaukana allani näkyy valoja. Olisiko siellä Kaupunki? En siis olekaan aivan yksin tässä lumisessa maailmassa. Riennä rinnettä alas. Kompuroin, läähätän ja palelemisen tilalle tulee hiki. Vuoren alapuolella pysähdyn. Ei katkennutta niskaa, ei murtuneita sääriluita ja kädetkin tuntuvat toimivan. Hyvä. Vatsani mouruaa ja tajuan, että minulla on nälkä. Kaivelen taskujani, jos vaikka jotain löytyisi. Käteeni osuu suklaapatukka. Luen sen etiketin. Fami? FAMI!!! Oi, onni ja autuus! Lapsuuteni lempi suklaa, jonka valmistus on lopetettu aikoja sitten. Voi, Fazer, Fazer. Miksi? Miksi lopetitte maailman parhaimman makuisen suklaapatukan valmistuksen? Olen siitä teille edelleenkin katkera. Muistutan itseäni, että kotiin päästyäni postitan heille kitkerän valituskirjeen. Pyllähdän takalistoilleni ja silmät kiinni nautin menneisyyden mausta. Ensiksi syön patukan reunoilla olevan suklaan, sen jälkeen haukkaan palasen ja annan sen hitaasti sulaa kielelle. Makunautinto saa minut kellahtamaan selälleni. Mitäs tuosta. Ehtiihän tässä.

Tietovisailu on hyvässä käynnissä. Olemme saaneet lisävahvistusta vihreään maihari takkiin pukeutuneesta herrasmiehestä. Kuulumme kolmen parhaan joukkoon. Pitsat ovat meidän! Kolmos tuopit ovat meidän! Piina ja Matsonkaan eivät riitele! Hallelujaa! Ilta tulee olemaan onnistunut. Viimeisten kysymysten aikana tyrimme pahasti. Käyn hakemassa tuopin, koska en kestä tätä jännitystä. Miten meidän kävi? Selviydymme toisiksi ja voittaja joukkue tulee vittuilemaan meille. Emme anna heidän pilata hyvää tuultamme. Mä olen hyvässä vedossa, heitän huulta ja flirttailen vanhojen juoppojen kanssa, joita parveilee pöytämme ympärillä.  Kuvittelen kai olevani kovinkin viehättävä. Onneksi tänne ei ole mihinkään jemmattu piilokameroita. Saattaisi tosin olla hyväkin että seuraavana päivänä postiluukusta tipahtaisi videokasetti, jossa näkyisi edellisen illan toilailut. Vois kunnolla rypeä itsessään ja kokea syvää moraalista morkkista. Loppuis ryyppäily siihen. Vähäksi aikaa.

Hulinan keskellä huomaan Matsonin lähteneen ja Piinan nukahtaneen pöytään. Onneksi Rauli Badding on vielä paikalla. Voin jakaa yhteishuoltajuuden hänen kanssaan. Pöytäämme änkeää istumaan, joku ihme hemmo jostain Inarista. Taitaa olla vielä neljäntuulenhattu pääsäkin. Kiinnostun vähäksi aikaa hänen jutuistaan, varsinkin saamelaisnoitajutut innostavat keskustelemaan. Olenhan itsekin shamaani. Harvoinhan sitä pääsee kollegoitaan tapaamaan. Hah! Olenpa minä sekaisin. Vai shamaani. Kaikkea sitä… Oulatti on pieni mies, laihat länkisääret  ja tukeva keskikohta. Naamaltaan se muistuttaa ihka elävää Kasperia. Jaa'a, silmät sirrillä tuijotan Oulatin naamaa, joka heiluu tummana edessäni. Oulatti tuijottaa pistävästi takaisin ja mumisee samalla jotain. Kädessään se heiluttaa kaulakorua muistuttavaa kapistusta. Seuraan silmilläni korua, se kiinnostaa minua, mutten saa siitä mitään tolkkua. Kysyn asiasta Oulatilta, Inarin mieheltä, mutta hän vain hymyilee hassusti. Täähän menee ihan oudoksi. Meikämanni lähtee johonkin muualle.

 

 

2.

Johonkin muualle… Nousen lumesta ja lähden astelemaan kohti Kaupunkia. Se ei näytä kovinkaan kummoiselta. Keskeltä kohoaa luminen linna, korkeine torneineen ja ihmeellisiltä näyttävine ulokkeineen. Linnan ympärille kyhätyt rakennelmat tönöttävät vinossa kuin olisivat jatkuvasti puhaltavan tuulen armoilla. Ne kuiskuttelevat ja puhisevat keskenään. Yksi tönö tuijottelee mua niin kuin sillä olisi kovastikin asiaa. Kaiken sen pälpätyksen keskeltä yritän saada sanoista selvää. Ja nyt, aivan totta, se iski mulle silmää! Kävelen epäröiden mökkiä kohden. Joka askeleella se alkaa hohtaa kirkkaammin ja aivan… kyllä, kyllä… se punastui. PUNASTUI! Pysähdyn ja katselen ympärille. Mikä helvetin paikka tämä on? Mihin mä oon taas sotkeutunu? Voi perkeleen, perkele…

On paras istua alas ja tehdä toiminta suunnitelma. Löydän pihalta laakean kiven ja istahdan sille. Takintaskusta löytyy röökiaski ja pullo keskiolutta. No niin. Tilanne on siis tämä: olen yksin jossain hevonkuusessa. En tiedä miten olen tänne joutunut. Täällä on talvi, kotona kesä. Täällä on kuiskuttelevia, punastelevia töllejä. Taskuista löytyy kaikkea, mitä niissä ei yleensä ole. Johtopäätös: tämä on unta. Joten voin astu ovesta sisään ja katsoa mitä tapahtuu. Nousen hieman epäröiden ylös. Jokin tässä nyt mättää. Tää ei vaikuta ihan normaalilta unelta. Katselen punastelevaa mökkiä. Aivan kuin se keimailisi minulle. Minä olen uljas sulho ja mökki ujosteleva morsion. No niin rohkeasti vain, kerrankos sitä ja niin poispäin.

Astun rappuset ylös ja ovi avautuu. Kurkistan sisään. Takassa palaa tuli, pöytä on katettu. Mökki on niukasti sisustettu, mutta viihtyisä. Ja lämmin. Hrr…  Kiiruhdan sisään.

–        Tultiinhan sitä. Täällä on jo oroteltu.

Hellalla porisee pata ja sitä hämmentää lyhyen läntä mies. Selkä on suora, jalat väärät. Neljäntuulenhattu keikkuu iloisesti tummalla takaraivolla. Oulattihan se siinä.

–        Ja mikäkö kesti? Eihän sitä tarvii ku tulla mäki alas, ni jo on perillä. Perkele..

Oulatti työntää nokkansa pataa, mutisee itsekseen ja puistelee päätään.

–        No saa kelevata. Jos joku ois tullunna ajoissa. Mut ei… aina pittää pähkäillä ja tuumailla, ni et toisen keitokset menee pilloille. Perkele.

–        Mut ku…

–        Mut ku, mut ku… Pöytään siitä ja sassiin.

Päätän pitää turpani kiinni ja keskittyä syömiseen. En voi kuitenkaan olla tuijottelemasta Oulatti ja miettimästä mitä tää outo hyypiö symbolisoi mun unessa. Ei tuu mitään mieleen. No, ruoka ainaki on herkullista.

Ruuan jälkeen Oulatti kerää astiat mitään sanomatta pöydältä ja pistää kahvit tulelle. Istahtaa vastapäätä ja tuijottaa mua pistävillä hiirensilmillään. Istuskelemme tuijotuskilpailussa niin kauan kunnes kahvi on valmis. Oulatti taikoo pöydänjalan juuresta kossupullon ja kaataa plöräykset kuppeihin.

– Niiku lämmikkeeks

– Joo. Onhan siellä aika kylmä

Nautimme juomista ja Oulatti kaataa toiset plöräykset. Veri alkaa kiertää ja pikkuhiljaa rentoudun. Päätän rohkaista mieleni. Kröö.. ensin pitää selvittää kurkku. Hmm..

– Voiko kysyy miks mä oikeen oon täällä? Mikä paikka tää on?

– Jaa. Sää et tiiä. Tään paikan nimi on Pimentola ja on shamaanien, tietäjien ja noitien koulutuskeskus. Mää oon sun opettajasi. Yleensä tänne tullaan palijo nuoremmall iäll. Sun kohallas kävi poikkeus. Sä ku oot ni paksupäine, ettet tajunnu millää vaik kuink merkkejä annettiin. Unniin ja muute. Mun pit lähtee kaappaa sut. Nyt sä oot täällä ettkä poies pääse enne ku oot valamis tai jos ny sittekkää. Riippuu kui vahava sust tullee.

Mä en saanu sanaa suusta vaan tuijotin Oulattia ku joku piirroselokuvista karannut Roger Rabbit. Ajatukset sinkoilivat päässäni ku slipperin kuula sinne tänne. POINK, POINK. KLINK, KLINK. GAME OVER. Meni ainakin kymmenen minuuttia ennenku selvitin pelin ja sain ylimääräisen pallon. Nipistin itseäni. Hereillä ollaan.

– Mä oon siis jossain shamaanikoulussa. En mä tienny, et tämmönen paikka o ees olemassa. Mites mä oikeen tulin tänne? Mähän heräsin jossain ihmeen lumiaavikolla.

– Mää toin sut maailmmojen välisen auko läpi ja jäti mäelle. Tänne ku pittäis jokkaisen tulla niiku omi jalloin. Mutt ny me mennää maate ja jatketaa aamusell.